Sonja Hagström Photography

En muista tarkalleen milloin tämä talofiksaatio iski.

Se oli joskus talvella kun ajettiin ohi siitä. Siellä oli pieni ulkovalo. Mulla tuli flashbakki.  Muistin yhtäkkiä että mä oon käyny siellä, en muista milloin enkä kenen kanssa tai minkä takia. Oon ollu auton kyydissä ja oottanu autossa kun joku on käynyt siellä.  Miks mä oon siellä käyny ja kenen kanssa. Millon ?

Se ei luultavasti selviä koskaan.  Mä olin unohtanu koko talon vuosikymmeniksi. Tarkalleen vähän yli 20 vuotta.

Muistaakseni mulla ei oo ollu vielä ajokorttia sillon kun tuolla oon käyny.  Eilen käytiin siinä Janin kanssa, vietiin auto parkkiin vähä sivummalle ja käveltiin polkua pitkin. Luulin että talo on autio. Mutta epäilykset heräs kun huomasin tuoreita pyöränjälkijä polulla, siinä oli kävelty ja pyöräilty. ( hunters daughter syndrooma ) Jatkettiin eteenpäin ja olin edelleen siinä luulossa että siellä on tyhjillään oleva talo. Tämän matalakattoisen talon vieressä olikin toinen, rintamamiestalo joka selkeesti oli tyhjillään. Otin koirani Edin syliin ja kannoin sitä sit mukana koska laseja oli rikottu rankasti ja siruja oli jokapaikassa.

Toinen talo oli jotenkin asutun näköinen. En halunnut mennä sinne. Käytin kattomassa miltä tämä autiotalo näytti. Se oli karu. Se oli sellasen crackhousen näkönen, kustuja patjoja ja vilttejä ja huoneita jossa oli epämääräisiä patjoja ja kaijuttimia. Valtavasti sohvia ja nojatuoleja, sänkyjä, riepuja, kahvinkeittimiä,  paskaa.

Kuitenkaan ei ainuttakaan huumeruiskua saatika oluttölkkiä. Se on joskus ollut jonkun koti, kaunis vanha talo joka on jätetty kuolemaan. Siellä oli kylmää ja hämärää. Mutta mielenkiintoista. Mua on aina kiehtonu vanhat talot. Aina. Tämä ei ollut mikään poikkeus. En diggaa tätä nykytyyliä kun kaikki on kliinistä ja valkoista ja persoonatonta. Tuossa talossa oli ihania pieniä huoneita, vintissä alkovia ja käytäviä.  

Voisin hyvin kuvitella asuvani vanhassa rintamamiestalossa. Niissä on fiilistä. Anyway. Tuli kylmä ja lähdettiin. Pihalla tuli vastaan kaks epämäärästä tyyppiä. Tänään selvis sekin ketä he ovat. Me ei oltu kovin tervetulleita kun ensisanat oli ” huora häivy ”. Ei me kauaa hengattukkaan. Onni on vihainen pieni koira joka ymmärisi puolustaa emäntäänsä ja murista hampaat irvessä.  

Mutta päätin tulla uudestaan. Tänään otin mukaan ystäväni Jaanan ja ihanan tyttärensä. Jaanan kans uskallettiin jopa käydä pilkkopimeässä kellarissa. ( kiitos älypuhelimet ja taskulamppusovelukset ) 

Kamera mukaan ja retkelle.

Halusin kuvata tuota taloa. Ketään ei näkyny missään,  En halunnut ajaa pihaan, ajatus ahdisti, mua pelottaa ihmiset , ei paikat.  Koin eilisen tilanteen jotenkin uhkaavaksi ja ajatus siitä että jättäisin autoni pihaan joihin me olla tervetulleita oli ahdistava. Vaikka tämä autiotalo oli talo ihan erikseen, eikä sillä ole mitään tekemistä juoppotalon kanssa joka on kaupungin ylläpitämä.  Jätettiin auto kauemmaksi ja käveltiin perille. Ei ketään missään. Saatiin rauhassa tutkia ja fiilistellä tuoa talovanhusta.

Upea vanha talo joka on jätetty yksin. Ois kiva tietää tuon tarina. Laitoin faceen eilen muutaman kuvan tuolta ja kävi ilmi että aika moni siellä on käyny ryyppäämässä, siellä on myyty pilvee ja viinaa. Sen takia mäkin oon siellä varmaan nuorena muijana käyny. Joku on käyny hakeen jotaki josta mulla ei oo siihen aikaan ollut hajuakaan.  Talot täynnä tarinoita. Musta tuntuu että mä tuun käymään tuolla vielä monesti.  

Mä uskon että tuun kuvaan muutamia näyttelyyn tulevia kuvia tuolla. 

Kiitos Jaana & Poppy ♥

Kuvat : Canon 5D mark III & 85 mm 1.2