R.I.P Oscar, my beautiful Airedale.

” Grief is like the ocean,  it comes on waves ebbing and flowing. Sometimes the water is calm, and sometimes it is overwhelming.

All we can do is learn to swim.”

- Vicki Harrison -

R.I.P Energetic´s absolute power – Oscar ♥

29.01.05 – 16.4.2012

Tässä video jonka teki ystäväni Rami. Tässä kitetytyy kaikki ♥

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=cpwrYMruvcA

En tiedä mitä sanoisin, olen päivistä sekasin, oon ollu sekasin surusta, nyt on keskiviikko. Keskiviikko. Maanantaina se tapahtu. Ruffun viimenen päivä. Meidän piti mennä vain röntgeniin, Ruffu oli jo pitkään ollut kovin kipeä. Tiesin että kyseessä on nivelrikko, olin varma siitä, tiesin myös että sillä oli selässä kipuja.  Hän oli pitkään ollut väsynyt ja kiukkuinen, liikkuminen hankalaa erittäin kipeän tassun takia.

Oltiin just alotettu trocoxil kipulääkitys nivelkipuihin. Halusin tietää ettei lonkissa ja selässä oo mitään pahempaa.

Mentiin siis vain röntgeniin. 

Mua harmittaa niin se päivä. Mä en viettäny aikaa Ruffun kaa, se oli äitillä hoidossa sen päivän, mä muutin. Muutin ja kannoin kamoja eestaas sen koommin ajattelematta. Oscar, aka Rolffi & Ruffu, Rufidii  oli mummun ja muffan kans kävelyllä metsässä. Se nukku ulkona keinussa, nautti auringosta ja lepäili, kiipes kipeen tassunsa kans ite keinuun, mun ärjy joka ei päässyt edes autoon itse enää. Mutta mä en ollu sen kans, jos oisin tienny että se on sen viimenen päivä niin oisn tehnyt kaiken toisin. Mutta mä en saa tuota päivää takasin.

Onneks Ruffu oli mummulassa eikä yksin.

Hän oli niin sinnikäs. Ja mä muutin, oli kiire ja kovalla kiireellä hain ruffun mummulta, ja mentiin. Juttelin ruffulle matkalla, sillä oli kuuma ja eikä se tykänny olla uuden auton kyydissä, se pelkäs koiraverkkoa. Se nukutettiin ja se kuvattiin. Olin kuin jossain usvassa kun eläinlääkäri katto kuvia, se tuntu ikuisuudelta se kun seisoin siinä ja kuuntelin enkä edes kuullut, mä niin halusin rakkaani hereille hetkeksi että oisin voinu kertoa kuinka pahoillani olin ja kuinka valtavasti häntä rakastin, ja kuinka kukaan ei korvaisi häntä koskaan… ja näin itekki kuinka pahalta näytti, tajusin sillä sekunilla että Rufi ei enää tuosta nouse.

Kyneleet valu enkä voinu pidätellä niitä millään kun lääkäri kerto kuinka kovista kivuista niin rakas koirani oli kärsinyt jo pitkään. Kuinka toivoton tilanne oli, kuinka se voitaisiin lääkitä mutta kuinka se ei koskaan olisi oireeton.  Uskoin jokaisen sanan, tiesin sen mutta en halunnut kulla, tiesin että mun oli luovutettava. Tiesin mitä mun piti sanoa mutta ne sanat takertu kurkkuun. Katoin nukkuvaa koiraani, jolla oli molemmissa kyynärnivelissä nivelrikko, toinen oli niin paha että likeraata oli kovinkin vajaa eikä tassu noussu enään noussut niinkun  piti. Koirani jolla oli selässä spondyloosi jota ei voitu parantaa, koirani joka rakasti mua niin paljo ettei se ollu kertonu kuinka kipeä se oli ollut. Se halusi aina mukaan, viimeseen asti, häntä heilu, se kiipes iltasin sänkyyn, josksus tarvi vähä apua. Se oli onnellinen, se leikki. Viimesenä iltanakin se piipitti yhtä lelua ärsytykseen asti kun piti mennä nukkuun, se oli ilonen.  Mutta kipua oli niin paljon että sen oli aika päästä pois. Oli aika luovuttaa.

Se kärsi, ja kun se kärsi minä kärsin. Mun piti päästää Ruffu pois, mutta miten minä osaisin sano ne sanat ?

Minun on vaikea kirjottaa tätä, Policen every breath you take soi taustalla ja näen kokoajan nappisilmät. Niin Ruffu nukku kauniisti pois. En oikein tiedä miten me tultiin pois edes eläinlääkäriltä.  Mä vaan itkin. Soitin äitille ja siskoille, kasvattajalle ja tuijotin remmiä ja pantaa autonlattialla. Missä koira, ei sitä oo, en tajunnu. Mä vaan itkin. Itkin vuorokauden, en syönyt, en tehnyt mitään. Mä vaan itkin. Eilen oli ratsastustunti, mun sydän itki ja hevonen pelkäs mua. Se ei halunnu mua sen selkään, se tuijotti mua ja perutti. Se tiesi ettei se ois ollu hyvä idea, en ratsastanu. Kävin ajelemassa ja itkin.

Se oli mulle tärkeämpi kuin mikään tai kukaan. Rakastin sitä koko sydämmestäni, niin paljon ettei sanat riitä kertoon, se oli elämäni punanen lanka, se yksi ja ainoa pysyvä asia. Menetin osan itsestäni kun Ruffu nukkui pois. Musta tuntuu että 0len hukassa, mun täytyy pitää lujaa kii jostaki että selviän näistä päivistä, soitan paljon ystäville, näen ystäviäni, itken. Itken nytkin. Muistot itkettää, voi olla että itken vielä puolenkin vuoden päästä. Who knows. Meillä oli hyvä elämä yhdessä, 7 hauskaa vuotta. Lukematon määrä retkiä milloin mihinkin, Ruffu oli mukana melkein aina. Haluaisin uskoa että annoin sille hyvän elämän, yritin kaikkeni. Enempää ei voi kuin tehdä kaikkensa. Mutta se ei aina riitä.

Since you´ve gone i´m lost without a trace. I keep cryin.

R.I.P Rolf ♥

Not a day goes by without me missig you.

” Death ends a life, not a relationship.” – Jack Lemmon- 

About Sonja

Sonja Hagström Photography http://www.sonjahagstromphotography.com/Olen Kokkolalainen valokuvaaja, itseoppinut, intohimona kaikenlainen fiiliskuvaaminen. Ernst Haasin sanonta kuvaa hyvin ajatusmaailmaani : "The camera doesn't make a bit of difference. All of them can record what you are seeing. But, you have to SEE. "
Tagged . Bookmark the permalink.

4 Responses to R.I.P Oscar, my beautiful Airedale.

  1. Marjo says:

    Voi, itkuhan tässä aivan tuli :( Kovasti voimia sulle suuressa menetyksessä. Nuo koirat on kyllä niin uskollisia kavereita ja perheenjäseniä, ettei oo tosikaan. Monia ihania hetkiä olette varmasti saaneet yhdessä ja niitä on ihana muistella näin surun hetkellä <3

  2. Lindiis says:

    lepää rauhassa Rolf, sure rauhassa siskoseni…

  3. Markku P says:

    Otan Osaa.
    Rolfilla on varmasti Hyvä olla siellä jossakin, ilman kipuja.

  4. Ullis says:

    Hugs <3<3<3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>